retroromu - otteita kameraharrastajan maailmasta

Tervehdys! Selkeyttänen tätä journalia sillä, että tässä ensimmäisenä tulee aina tämä alkusivunen kummittelemaan. Voit selailla otteitain missä tahansa järjestyksessä, mutta tähän sivulle linkitän jokaisen tulevan tuotoksen. Lukuiloa!

Eikun vielä sananen livejournalin kaverisuhteista. Saa liittää toki kaverilistalle, jotta voit itse olla mukana päivityksissä, mutta ajattelin, että pidän kaverilistan vain yksisuuntaisena. Olen liittynyt moniin kameroita käsitteleviin yhteisöihin, jotta kuka tahansa kaverilistaain (El Komrades) klikkaava pääsee tutkimaan yhteisö-kokoelmaani, joka sisältää aiheeseen liityvää materiaalia. Mutta nyt sitä lukuintoa tänne!


Viimeksi päivitetty - 18. toukokuuta

3. toukokuuta. Alkusanat. 'Harrastan hieman kamerointia.'
3. toukokuuta. Kameran ominaisuuksista. 'Avainta arvoihin, Jack (1994)'
4. toukokuuta. Filmin ominaisuudet ja tyypit. 'Onko sitä montakin kokoa, voi elämä!' sekä tiivistelmä samasta aiheesta: 'Pieni tiiliskivi!'.
18. toukokuuta. Filmin (135) lataaminen kolmeen erilaiseen kameraan, ISOn asettaminen ja filmin poisto kamerasta. 'Sellainen perkele, ja sen työntö.'

tulossa:
jotain!

Filmiominaisuuksien jälkeen yritämme sellaisen perkeleen työntää näihin kaikkiin kolmeen kameraan – vuorotellen tietysti. Tässä söpössä perhepotretissa meillä on eri vuosikymmentä ja mannerta tutkittavana: (kuvassa vasemmalta oikealle)

Japanilainen (Tokio) Canon EOS 3000 N vuodelta 2002 – vuonna 1987 lanseeratun EOS-sarjan viimeisimpiä filmijälkeläisiä ennen japanilaisen jätin digivaltausta.

Neuvostoliittolainen (Kiova, Ukraina) ФЕД-4 [FED-4] B-malli vuosilta 1969-1976 – aikoinaan saksalaisten Leicojen kopioimisesta lähtenyt FED-sarjan yleisin löytö kirpputoreilta.

Yhdysvaltalainen (California) Vivitar 35EE vuodelta 1979 (arvio) – alkujaan kameratekniikan jakelijana toiminut Ponder & Best muutti nimensä 1979 ja kokeili siipiään omalla kamera-teollisuudellaan. Vivitar tunnetaan lähinnä objektiivien valmistamisesta, mutta historiaan on toki mahtunut muutama filmipokkari, filmijärkkäri ja nykyisin tunnetut digitaaliset ViviCamit. (linkitin digitaalikakkaa, hyi).


Aloitetaan perinteisimmästä filmin latauksesta ja näistä kolmesta sellaista edustaa Vivitar. 70-luvun pokkarikameroiden kuin myös järjestelmäkameroiden takakannen avaus tapahtuu samalla tavalla:

1. Nosta filmin takaisinkelauskammen pieni hopeinen nuppi pystyyn ja vedä nupista pystysuoraan ylöspäin kunnes kuuluu pieni naksahdus
2. Nyt saat sormet mustan kammen alle ja nosta kunnes takaluukku pompsahtaa auki. Voit tietysti vetää nupistakin koko hässäkän ylös, mutta tämä on kivempaa näin. Säästetään nuppia, vedetään koko kammesta – hyvä.

Saatiin huono kuva ja takakansi auki, loistavaa. Vaahtomuoviväsäys ovat omaa käsialaa, älkäämme välittäkö siitä. Sen tarkoituksena on pitää filmi paremmin kiinni kamerassa, vaikka en ole oikein varma, onko siitä nyt mitään apua edes. Haittaa ei ainakaan ole ollut. Vanhoissa kameroissa laitteiden alkuperäiset pehmikkeet ovat hyvinkin voineet mureta ja kadota aparaatin rakenteisiin, kuten oheisessa kuvassa (eräs toinen kamera) vasemmalla, ja tarvittaessa ne täytyykin kyllä uusia. Mutta jos kuvat ovat hyviä, kaikki pelaa, niin hittoakos millään väliä.

Ideana on siis saada filmi kameran vasemmasta kotelosta oikeanpuoleiseen koteloon, johon se kiertyy hiljalleen jokaisen otoksen jälkeen. Vanhemmissa kameroissa tämä kiertyminen tehdään kääntämällä virityskampea, uudemmissa automatiikka pelaa. Kammen kääntäminen on itseasiassa yksi miellyttävimmistä asioista koko valokuvauksessa joten älkäämme väheksykö tuota hupia ja toimia! Lisää kuvia sanojen tueksi!

Siinä meillä on filmiäkin. Sain tämän kappaleen vailla maksua joten siksi käytän tässä esimerkkitapauksessa nyt tätä Kodakia. Jokaiselle kameralle on se oma filminsä, uskokaa pois, ja tähän sopii parhaiten Fujifilm. Mutta ei me olla nyt kuvia ottamassa, vaan tekemässä opetusta! Hys häiritsemästä! Minä ainakin, jos laitan filmiä kameraan, ensimmäisenä oletan että tämän filmin pitäisi olla pystysuunnassa ja filmin tappi ylöspäin. No mihinkäs tappien pitäisi muka osoittaa jos ei ylös! Mutta tökittyä tapilla kameraa huomaa kyllä ettei se voi mennä niin päin. Ei se vain mene. Seuraavaksi tuntuu että onkohan näitä filmejä sitten erilaisia, saamariperkele, taasko pitää mennä kauppaan – mutta ei ja ei! Käännät filmin yksinkertaisesti ylösalaisin niin että tappi osoittaa alas. Plops. Voit vaikka kääntää tietokoneen ylösalaisin ja katsella samaa kuvaa uudestaan. Tai toisaalta – älä tee niin.


Filmi laitettu oikein päin – jes. Tältä sen nyt pitäisi näyttää. Voit onnitella itseäsi, ollaan jo melko pitkällä ja ilman Sinua tästä ei olisi tullut mitään. Kiitos. Laita osoitteesi niin lähetän Sinulle pähkinöitä postissa. Käyneitä pähkinöitä.


Nyt mennäänkin yksityiskohtiin. Yritin kyllä ottaa hyviä ja erinomaisia lähikuvia tästä prosessista mutta.. noh, tässä nyt pitää myös suurta kokonaisuutta tiirailla.

1. Vedä negatiivia (filmiä) ulos kotelosta pitkin metallisia kiskoja (pidä vasemmalla peukalolla filmistä kiinni tai se lentää ulos)
2. Ujuta negatiivin pää sille varattuun aukkoon (virityskammen pyörittämässä puolassa on monta pystysuoraa aukkoa ja jos aukko ei nyt ole aivan kohdalla niin pyöritä sitä peukalolla eteenpäin – se pyörii vain yhteen suuntaan)
3. Negatiivi aukossa? Varmista että negatiivin reijitys vastaa kameran rataskoneiston piikkejä ja pyöräytä virityskampi hitaasti ääriasentoonsa – negatiivi alkaa kiertyä puolan ympärille.

Jotta emme pilaisi koko negatiivia (kemikaalithan valottuvat koko tämän prosessin ajan, ellet sitten tee tätä pimeässä huoneessa. Tosin kuka nyt pimeässä huoneessa haluaa leikkiä kameralla? Pimeässä huonessa voi vaikka.. noh.. tehdä.. no enpäs kerrokaan, ties mitä alaikäisiä jannuja täällä on lukemassa tätä. Huhhuh! Yrittivät, perkeleet!) niin yksi pyöräytys kyllä riittää minun mielestä. Tärkeintä että negatiivi pysyy kiinni puolassa (siis puolassa, ei Puolassa). Nyt mennään taas kameran filmikotelopäähän ja lasketaan takaisinkelauskampi taas ala-asentoonsa. Mutta mitä! Eihän se menekään! Syötit minulle paskoja ohjeita, senkin sika! Tämä on rikos kaikkea vastaan! .. no, ihan rauhassa nyt, kampi ei ehkä mene alas koska filmin oma kelaustappi ei ehkä ole kohdallaan. Pyöräytä hieman kampea (tosin älä nyt sekoita tätä virityskampeen) ja kokeile painaa uudestaan – NO EI SE MENE! PASKOJA OHJEITA SINÄ SIKA! VOI SAAMARI NYT TULI NOUTAJA! Eiku meninhän se sittenkin! Sori! Ei se mitään!

Nyt ammattilainen (jaa miksi hän sitten lukee tätä, hah, jäit kiinni senkin amatöörisika! Niin! Kuulitko! Amatööri! Tuntuuko pahalta? Eikö tunnu? No ei sitten, ei pidäkään, minä tässä vain laskin kevyttä vitsiä) tietysti katsoo minua kieroon että miksi minä vasta nyt laskin tämän kammen alas, koska senhän voi tehdä heti filmin laiton jälkeenkin. Vastaan – niin voikin, mutta nämä ovat minun ohjeeni ja minä teen nyt näin. Ja ilmeisesti sinäkin siellä. Tai sitten et tee ja me kinastellaan siitä kumpi on oikea tapa. Voin uskoa että netistä löytyy kyllä pilvin pimein tästä keskustelua että mikä on se oikea tapa ja mikä väärä ja voiko tämän tehdä vielä kolmannella tavalla – no varmasti voi, humalassa esim. oksentaa koko aparaatin päälle ja sitten yrittää. Mutta siis sen voi tehdä ihan miten haluaa. Tässä vaiheessa saa soveltaa, ole hyvä. Kokeilin tuossa äsken ja ammattilainen olikin ihan oikeassa, on se helpompaa laittaa ensin kampi alas, joten tehkää tekin niin. Filmi pysyy paremmin paikallaan kun sorkkii itse negatiivia.


Tässä on ehkä turhin koskaan ottamani kuva. Tämän kuvan piti demostroida että nyt laita se takakansi kiinni (se vain painetaan kiinni ja naksahduksen jälkeen sillä sipuli). Okei, yritetään tästä kuvasta oppia jotain ja tuijotetaan peukaloani. On se kaunis, voi juma.

Siinäs näitte, ei mitään hyötyä kuvasta. Takakansi kiinni, naksahdus ja lataa virityskoneiston kammesta lisää negatiivia puolan ympärille (virityskampi liikahtaa uudestaan vain jos laukaiset kameran – joten, ota kuva vaikkapa seinästä). Mistä tiedät onko negatiivi enää puolassa kiinni? Ehkä se luiskahti pois? Tämä on hyvinkin mahdollista ja ainakin omalla kohdallani poden klassista ”jäikö-hella-päälle”-syndroomaa, jossa varmistuksen jälkeen on silti epävarma toimiiko koko filmi vai ei. Periaatteessa takaisinkelauskammen pitäisi pyöriä kun virität kamerasi mutta riippuen paljon filmissä on tyhjää, voi olla, että kelauskampi ei pyörikään – ainakaan heti. Hiemankin kokeneemmat kuvaajat tuntevat kyllä jokaisen virityksen aikana tuleeko negatiivia puolalle vai ei ja takaan että jos kelauskampi lähtee pyörimään, niin kaikki on hyvin. Voit mennä metsään nyt ottamaan niitä taiteellisia kuviasi taiteellisella kamerallasi, kun kaikilla muilla naapurin penskoilla on digivehkeet.

Palataan vielä tuohon viritykseen. Kun otit negatiivia filmistä ulos, tämä kaikki negatiivi siis valottui pilalle. Niin, oikein, sinä menit ja pilasit jo hyvää filmiä. Eikä sitä voi muuttaa. Itke vain, mamis, mutta asioita ei voi muuttaa. Tai mene ja keksi aikakone, mutta jatka nyt vain tekstin lukemista. Aikakone, huhhuh.. mitähän lukija oikein seuraavaksi keksii. Entä jos filmiä on enemmän pilalla? Siksi kameraa pitäisi ladata ja laukaista yhteensä 2-3 kertaa – ensimmäisen kerran kun sijoittelit negatiivia puolaan ja se alkoi kiertymään; toisen kerran kun suljit kannen ja väänsit vipua; ja kolmannella kerralla voit ottaa jo kuvan ja voi olla että se näkyy sittemmin, voi olla että ei näy. Että älä nyt ainakaan ota maailman parasta kuvaasi heti filmin latauksen jälkeen. Huomaat että ei se saamari kehittynytkään negatiiville, elämä risaiseksi ja takaisin digikameroiden tylsään arkeen.

Kameroissa on lähes aina laskuri joka näyttää esim. S-kirjainta jos aparaatti ei sisällä filmiä ja 2-3 virityksen jälkeen alkavat numerot pyöriä normaalisti. Negatiiville voi saada kolme ylimääräistä kuvaa (24 + 3, 36 + 3) jos lataat filmin pimiössä, mutta jos se ei ole sinulle niin tarkkaa (ei ainakaan kellekään tuntemalleni kuvaajalle. Enkä minä mitään kuvaajia tunne, hoh. Vitsailin vain. Eihän minulla ole edes ystäviä. Pelkkiä käpyjä vain, puettuina ihmisten vaatteisiin... mitä?!), niin eihän se sitten ole.

Ennen kuin juokset kuvaamaan (olit taas lähdössä, etkös ollutkin? Juoksemaan jo päätteeltä metsään kuvaamaan, mutta eipäs vielä!) niin muista ihmeessä asetttaa kameraasi oikea ISO-arvo. ISO arvoista on juttua FILMI-osiossa, mutta tässä näytän miten yksinkertainen prosessi ISOn asettaminen on.

ISO-arvon laittaminen on hyvin kamerakohtaista ja DX-koodauksen vuoksi sitä ei uudemmissa kameroissa tarvitse edes tehdä – mutta tässä tilanteessa eletään vielä diskon jytäämää 70-lukua ja otetaan lusikka kauniisti käteen.

ISO-arvon asettaminen kameraan tehdään siksi, että kameran oma valoitusmittari voisi päätellä oikeat valoitusajat. Vivitar-tapauksessa asetuksen muuttaminen onnistuu objektiivin ympärillä pyörivästä rataksesta, joka näkyy uurteisena kuvassa heti linssin ympärillä. Ratasta yksinkertaisesti pyöritetään ja objektiivin alaosassa näkyy muuttuvat arvot sekä DIN että ASA –arvoina (lue taas sieltä filmi-osiosta). Koska kyseessä on mekaaninen aparaatti ja valon mittaaminen tapahtuu valon tunkeutumisella kameraan, niin näemme ratasta pyörittämällä kuinka linssin yläpuolella olevassa reijässä vaihtuu isompi tai pienempi rinkula, jolloin valoitusmittarin sensori saa enemmän tai vähemmän valoa. Hyvin yksinkertaista, hyvin mekaanista ja hyvin kaunista sekä toimivaa. Huomaa kuitenkin että itse valoitusmittari voi tarvita paristoa, kuten tässä tapauksessa, ja huonolla tuurilla (eli paristomattomuudella) valoitusmittari voi antaa vääriä arvoja kameralle.

Jotta emme näyttäisi esimerkkiä vain pokkaritekniikalla, niin tässä on samalta vuosikymmentä järjestelmäkameran ISO-asetuksen säätö. Sama tuttu takaisinkelauskampi ja sen alla ISO/ASA-arvon syöttö – painetaan ASA-tekstin kohdalla olevaa nappia ja pyöräytetän arvoja: yksinkertaista, helppoa ja toimivaa.

Hypätään nyt siihen että olet onnistuneesti kuvannut kaikkea liikkuvaa ja ei-liikkuvaa sekä aiot nyt viedä filmin kehitykseen. Filmi on loppunut (virityskampi ei liiku enää, äläkä väkisin väännä – lähtee koko negatiivi pois paikaltaan filmin kotelopäässä) ja otanpa nyt sen ulos avaamalla takakannen. Mites se tehtiinkään, tuo kampi ylös ja .. sproing, takakansi on auki! Osasin! Voi Jeesus senkin Sherlock! Pilasit koko filmin! Kaikki on nyt pilalla! Mikään ei auta! Kuvat on pilalla, elämä on pilalla, musiikki ei soi enää salissa ja eläimetkin ovat pilalla! Filmi valoittui koska et kelannut sitä alkuun! Nyt, koska minä voin tässä tekstissä hieman leikkiä, hypätäänkin hieman ajassa taakse päin.

<< furrr, fuurr (ajankelausääniä)
Filmi on loppunut (virityskampi ei liiku enää, äläkä väkisin väännä – lähtee koko negatiivi pois paikaltaan filmin kotelopäässä) ja otanpa nyt sen ulos avaamalla takakannen. Mites se tehtiinkään.. SEIS! Mitä! Kukas sinä olet? Minä olen sinä kohta.. eikun siis äsken.. eiku! Häh! En minäkään tajua! En minäkään! Ja lisäksi meitä on nyt kaksi, kammottavaksi! – Eli ennen takakannen avausta pitää filmi kelata alkuun. Voit kokeilla takaisinkelauskampea, mutta se ei pyörähdäkään. Ehkä hieman, mutta ei paljoa. Täytyy ensin vapauttaa negatiivia pitävän puolan lukitus (ilman lukitustahan negatiivi saattaisi pyöriä kamerassa edestakaisin). Käännät kameran ylösalaisin ja etsit oheisen näköisen napin, jonka nimi on vapautinnasta (huomaa ettei sitä voi painaa vahingossa, vaikka se olisi kassisi pohjalla). Painat nastan pohjaan ja mitään ääntä ei kuulu. No, aina ei voi voittaa. Aina ei kuulu ääntä, mutta jotain on silti tapahtunut. Kokeilepa nyt pyörittää kelauskampea myötäpäivää ja ihme on tapahtunut - negatiivi alkaa kiertyä taas filmin oman puolan ympärille. 36:n kuvan filmiä joutuu pyörittämään toistakymmentä sekuntia (tai ainakin minä pyörittelin. Ehkä olin vain hidas. Tai sitten en ollut. Itse olet!) ja lopulta kuuluu pieni rasahdus kun negatiivi irtoaa virityspuolasta. Jos olet aikeissa itse kehittää filmi, voit vielä hieman kiertää ja sitten avata takakansi – näin saat filmin ulos kehitystä varten (muista kuitenkin laittaa filmiin joku merkki että se on jo käytetty. Negatiiviin voi tehdä vaikkapa pienen taitoksen.) Jos taas viet sen valokuvaamoon, niin voit huoletta kelata kampea kunnes negatiivi on varmasti kiertynyt filmin sisään ja sitten turvallisesti avata takakannen. Tai jos olet jossain muussa vaaratilanteessa ja luulet että takakannen avaaminen nyt jotenkin toisi elämään turvallisuutta, niin melko yksinkertaisia hupeja haet. Toisaalta – miksipä ei. Melkoinen kikka kyllä, täytyy itsekin kokeilla joskus.

Seuraava potilas eli siirrytään Ameriiikan mantereelta rautaesiriipun toiselle puolelle:


Aloitetaan vaikkapa siitä että minä en ole suunnittelija, en laisinkaan. En ole diplomi-insinööri, vaikka molemmat vanhempani ovatkin, vaan tällainen jannu vain joka opiskelee humanistisia aineita. Nyt tuijotetaan taas kameraa. Näyttää raskaalta, eikös? Jykevältä kuin Stalinin hammas. Voin kertoa että se on melko jykevä ja erinomainen kamera (retromenoissa), mutta tässä takakantta ei saa ollenkaan auki. Luit oikein! Kameran päällä ei ole mitään takaisinkelauskampea, vaan se on sivussa, eikä se edes ole mikään kampi, vaan ..noh, takaisinkelaaja. Jujuna on irroittaa koko kameran alaosa irti rungosta ja se tapahtuu pyöräyttämällä kameran pohjassa olevia kiinnittimiä 180 astetta. Yksi ruosteinen kiinnitin pyöräytetty ja toinenkin. Kameran alaosa lähtee mukavasta irti ja paljastaa melko samanlaisen rakenteen kuin jenkkiläinen virkatoverinsa.


Onpas kaunis kuva vaikka valoa ehkä hieman liikaakin. Periaate ja idea on sama kuin edellisenkin kameran kanssa: filmi eli negatiivin kulku vasemmalta oikealle yli kiskojen ja negatiivin pää kiinni virittimen puolaan, varmistaen että filmin reijitys osuu kohdalleen rataksen piikityksen kanssa.



olen vain välilyönti.. välilyönti vain..


Annan tässä kuvien puhua puolesta. Kerrankin olen itse muutaman sekunnin hiljaa. Tässä on tietysti pieniä eroja, mutta idea on täysin sama. Tässä ei tarvitse nostella ja laskea sitä jo kuuluisaa takaisinkelauskampea, koska a) sitä ei ole ja b) koska kameran alaosa ladataan tietysti alhaalta, jolloin filmi lukittautuu paikalleen ja pysyykin siinä hyvin kiinni. Negatiivin kiinnitys puolaan onnistuu minusta tässä jopa helpommin kuin Vivitarissa ja yleisimmissä kameramalleissa: puolan pystysuoriin aukkoihin saa filmiä työnnettyä enemmän kuin tavallisesti ja ensimmäisen virityksen jälkeen tuntee kyllä että tuo negatiivi ei varmasti lähde enää irti tuosta. Ja aina on kyllä pitänyt, edes syndrooma-pelkoni ei tässä käy toteen.

Takakansi laitetaan taas paikalleen, kiinnittimiä käännetään sen puoliympyrän verran ja laukaistaan kamera pari kertaa varmistaen että seuraava otos ilmestyy varmasti negatiiville. Jokaisen virityksen jälkeen pitäisi takaisinkelaajan pyörähtää hieman, mutta jälleen jos filmissä on löysää, ei filmin puolaan kiinnittynyt negatiivi välttämättä heti reagoi liikkeeseen.

Ennen metsä-fantasioita säädetään taas se ISO-arvo kohdalleen. Vivitarissa valoitusasetukset muuttuvat automaattisesti, mutta tässä tapauksessa meillä on raakaa valomittari käytössä, jonka osoituksiin meidän täytyy itse reagoida. FEDin omaa mittaria voisi verrata yleiseen valoitusmittariin, sillä kaikki asetukset täytyy itse laittaa – ja sehän on parasta valokuvaamisessa. ISO/GOST-arvo säädetään sisempää rengasta pyörättämällä niin, että punainen nuoli (kiinteä ympyrä, ei liiku) osoittaa oikeaa lukua. Tämän teräsihmeen kääntämisen apuna meillä on kaksi pientä nastaa joiden avulla kääntö onnistuu. Tietysti tämän pitää olla tiukka, sillä muuten kamera saattaisi laukussa vaihtaa itsekseen asetuksia, joka taas pilaisi kaikki tulevat otokset, kun näinkin tärkeä peruselementti kuin filmin herkkyys on määritelty väärin.

Seuraava etappi on tietysti filmin takaisinkelaus ja poisto kamerasta. Oletan nyt kuitenkin että olet napsinut ensin filmin täyteen kuvia ja sitten vasta seuraat näitä ohjeita. No, ihan miten haluat. Oma on filmisi. Ja kamerasi. Tähän asti kaikki on oikeastaan ollut vaivatonta, jos verrataan mitä joudut tässä jatkossa kokemaan. Vaikka puhutaan taas yksinkertaisesta operaatiosta, on se suoraan kuin jostain KAMERAT HELVETISTÄ –sarjan parhaimmasta eli pahimmasta jaksosta. Nyt kyllä liioittelin, mutta kuitenkin. Jatketaan. Aloitamme tietysti taas negatiivia pitävän puolan lukituksen vapauttamisesta. Tämän härvelin vapautinnasta ei ole suinkaan pohjassa, vaan heti yhteydessä kameran laukaisijan kanssa – tarkemmin sanottuna sen ympärillä. Ideana on painaa tämä vapautin alas ja kääntää myötäpäivään, niin että se painautuu ja lukittautuu ala-asentoon.




Yllä vielä kuvaa vapauttimen ylä- ja ala-asennosta. Tämän pitäisi ilmeisesti olla hyvä ja yksinkertainen ratkaisu, mutta kun se ei ole. Vaatii harjoittelua ja silti se epäonnistuu, jää jumiin tai ei liiku ollenkaan. Vaikea vapautinta sen enempää kuvailla, se täytyy itse kokea. Kun suoriudut tästä tehtävästä, pitää tietysti itse filmi kelata alkuun ja se tapahtuu tätä takaisinkelaajaa pyörittämällä nuolen osoittamaan suuntaan. Kampi-ratkaisu, joka nähtiin pokkarikamerassa, mahdollistaa paljon nopeamman kelauksen kuin tämä hidas vänkääminen, joka tuntuu ikuisuudelta. Vasta kun kuuluu taas tuttu filmin rasahdus (negatiivi irtoaa virityspuolasta), niin muutama kierto ja filmi taas ulos. Nyt on vapauttimen vuoro tulla taas ylös, jotta voit käyttää kameraa taas seuraavan kerran. Käytännössä vapauttimen nostaminen tapahtuu pyörittämällä vastapäivää mutta sormilla ei yksinkertaisesti ole tilaa tähän voimasuoritukseen. Rosoista reunaa, kynsiä ja sormikikkailun ansiosta voit vapauttaa vapauttimen ja jotta laukaisin toimii, lataa kamera viritinkammesta ja laukaise. Voi olla että laukaisin ei toimikaan, koska viritinkammen kierros ei riittänytkään! Jostain syystä ainakin tämän mallin kanssa käy jatkuvasti näin. Rattaiden pitää pyörähtää kameran sisällä tietyn verran, jotta aparaatti sallii sinun painaa laukaisinta (muutenhan kuvat menisivät päällekkäin. Kuvien välin pitäisi olla vain 2 mm, joten tarkkuudestahan tässä on kyse) ja jos laukaisin ei toimi, lataa viritinkammesta lisää. Kampi ei liiku, hyvä, laukaise, toimii, jes.

Viimeinen potilas on japanilainen Canon, johon filmin laitto on niin helppoa, että riittäneen vain muutama kuva. Vähän sanoja, enemmän kuvia.


Koska kamerassa ei ole automatiikan vuoksi virityskampea, eikä täten myöskään takaisinkelaajaa, niin voidaan takaluukku avata mitä yksinkertaisimmin: liikuttamalla kameran sivussa olevaa pientä nappia. Takakansi paukahtaa auki ja taas on tutun näköistä sisältöä, paitsi ettei olekaan! Missä on pyörivä puola! Entäpä kiskot ja muut! Niin - niitä ei ole. Kamera kun toimii mitä nerokkaimmin: se filmin ladattuaan pyörittää koko filmin ulos (oikeaan reunaan), laskee kuvien määrän (eli filmin pituuden) ja lopuksi syöttää toimintavalmiudessaan tarpeeksi filmiä jokaiselle kuvalle.

Filmikotelo asetetaan tutulle paikalleen ja negatiivia vedetään ulos sen verran, että se yltää kameran oikeaan lokerikkoon. Kun kansi painetaan kiinni, ja kamerassa on paristot paikallaan, niin alkaa hervoton filmin kelaus ja LCD-näytössä pyörii lukuja, kun kamera laskee filmin pituuden (DX-koodauksen perusteella. DX hoitaneen myös automaattisesti ISO-määrityksen, siihenkään ei tarvitse koskea). Jokaisen otoksen jälkeen filmi kelautuu automaattisesti takaisin koteloonsa, kunnes koko filmi on käytetty ja valmis vietäväksi kehitettäväksi. Ei mitään nastoja pohjassa, mitään sellaisia! Tässä on vaikea oikeastaan sössiä mitenkään koko tilannetta. Mekaaninen takaluukku kyllä voidaan avata filmin ollessa keskeneräinen, mutta Sinä et ole niin sössö, että pilaat kaiken. Ethän, lupaathan. Ai, oletkin. No.. hanki se digikamera, niin! Onpas elämä yhtäkkiä niin helppoa! Ei filmiä, ei mitään. Lataat vain paristojasi, keräät virtaa kuin orava konsanaan käpyjensä kanssa. Talvella sitten mussutat itsesi käyneiden käpyjen avulla humalan ja mietit, että tässäpä tämä elämä! Mahtavaa!

Kysymyksiä ja muita, onko? Eikö? Liian vaikeasti selitettyä? Liian yksityiskohtaisesti? Liian ronskit vitsit? Liian vähän vitsejä? Tiivistelmäksi laitan vielä virtuaaliyliopiston materiaalia:

- TAIK - Virtuaaliopisto: filmin lataus ja poisto

Tuli muuten noin yhtäkkiä kauheat dejavuut. Ai olenko väsännyt jo tämän kaiken jossain rinnakkaisulottuvuudessa? Vai aivohäiriökö tämä vain? Itse olet aivohäiriö, senkin! Kehtaatkin nimitellä!

Mielestäni kaikista tärkeintä tässä Retroromussa pitäisi olla sen käytännöllisyys. Ei mitään monimutkaista shittiä! Kuka sillä mitään tekee? Internet sisältää jo kaiken, jonkun tarvitsee vain koota siitä kaikesta mukava paketti, joka sopii kaikenlaisille kuluttajille. Huomasin omia tekstejäni lukiessa että sitä jäi kaipaamaan jonkinlaista tiivistelmää, joka sisältäisi loogiset ja laatikkomaiset faktatiedot kyseisestä artikkelista. Filmi-osiosta jäi kokonaan mainitsemassa hinnat, jotka jos jotkut, ovat melko oleellisia. Varsinkin jos on tyhjätasku. Siis rahan suhteen. Tosin, nykyään rahoja säilytetään jollain muoviläpyskällä, joten, jos muoviläpyskä heittää erroria, niin on oleellista, että tietää, ennen valokuvaamoon menoa, että paljon ja mitä se filmi sitten maksaa. Entä saako sitä mistä? Entäpä filmin toinen puoli - kehitys, onnistuuko? Tärkeitä kysymyksiä!

Tiivistelmä filmeistä - tyypit, saatavuus, kehitysmahdollisuudet, hintatietoja ja internet-linkkejä

135 / Kinofilmi
Tyypit: väri, mustavalkoinen, diafilmi (positiivi) ja erikoisfilmit (infrapuna, kontrastifilmit yms.) Filmin koot 24 ja 36 kuvaa.

Saatavuus: perusfilmi hyvin yleistä (kioskeistakin löytyy), mutta jo mustavalkofilmi voi tuottaa metsästystä. Jos valokuvaamon nimestä löytyy neljän kirjaimen yhdistelmä 'DIGI', niin tuskin sieltä saa muuta kuin perusfilmiä. Opi tuntemaan kaupunkisi kuvaamot.

Kehitysmahdollisuudet: hyvät, kaikki kehittävät kyllä. Hinnat (vain kehitys) alkaen neljästä eurosta, kuvien kanssa riippuu tietysti kuvien määrästä: 36 kuvan filmi kuvineen maksaa 15-20 euroa. Mitä nopeammin, sitä kallimpaa se on (tunnin kuvat yms.)

Hintatietoja: 36 kuvan värifilmit 3-5 euroa, 36 kuvan mustavalkonegatiivifilmit 4-6 euroa ja 36 kuvan diafilmit 5-10 euroa. 12 ja 24 kuvan filmit ovat toki edullisempia. Alennuskoreja selatessa kannattaa tarkastaa filmin pituuden eli kuvien määrän - paketti kun on joka tapauksessa saman kokoinen!

Internet: Telefoton tarjoamat värifilmit (Fuji ja Kodak), mustavalkofilmit (Agfa, Fuji, Ilford sekä Kodak), diafilmit (Fuji ja Kodak) sekä erikosfilmit. Telefoton kehityspavelut: diafilmit, mustavalkofilmit sekä värinegatiivifilmit. Itse suosittelen: Foto-Hertell. Lisäksi tietoa eri filmityypeistä: List of photographic films.

120 / Rullafilmi
Tyypit: samat kuin kinofilmillä, vaikka valikoima onkin pienempää. Filmin koko aina sama - 12 kuvaa.

Saatavuus: ammattilaisten keskuudessa yleinen, vaatii siis ammattilaisten valokuvaamon. Huom! Filmiä säilytetään kuvaamoissa usein jääkaapissa - etsi kaappi, uskalla avata se ja tutki tuotteet. Se on sallittua. Jos kaupungistasi ei löydy kyseistä filmiä, turvaudu internettiin.

Kehitysmahdollisuudet: huonot - jos valokuvaamo kehittääkin, he lähettävät filmin laboratorioihin, joka tietysti vaatii postin liikkumisen vuoksi aikaa. Kehitys vie lähetyksineen aikaa noin viikon.

Hintatietoja: hieman kinofilmiä edullisempaa. Huomaa toki että rullafilmillä voi kuvata vain 12 kuvaa!

Internet: kts. kinofilmin sama kohta.

126 / Kodapak
Tyypit: vain yksi tyyppi: ISO 200:n. Kuvia menee 24.

Saatavuus: rajallista, vaatii taas internettiä. Briteissä ainakin muutama valokuvaamo myy postimyynnillä.

Kehitysmahdollisuudet: huonot, lähes olemattomat, mutta jos paikallisella valokuvaamollasi on suhteet Eirikuvaan, kannattaa tyrkyttää. Selität että samanlevyistä filmiä, rei'itys hieman vispaa, mutta muuten - pitäisi toimia.

Hintatietoja: ei kovin kallista, mutta vaatii ulkomaalaisia postikuluja. Britanniasta saa melko edullisesti, mutta postikulut nostavat hinnat 20-30 euroon.

Internet: kokoelma Instamatic-kameroita: Instamatic Central: 126-format cameras, Mischa Koningin historiikki kodak 126 instamatic cameras sekä Ferrania-yhtiön filmituotteita: 126.

APS
Tyypit: väri ainakin, mustavalkoista internetistä. Filmin koot 15, 25 ja 40 kuvaa.

Saatavuus: filmivalmistajien kotisivuilla puhutaan kyllä APS-filmistä, mutta edes ammattikuvaamot eivät välttämättä myy APS-filmiä ollenkaan. Väriä saattaa löytyä, mutta mustavalkoiset ja muut mahdolliset vaativat internetin koluamista.


Kehitysmahdollisuudet: veikkaan huonoja, APS kun vaatii omat kehityslaitteensa. Tietoni puutteellisia, valitan.

Hintatietoja: kunhan sitä filmiä edes myytäisiin jossain! Kehityksen hinta samoissa luokissa kinofilmin kanssa.

Internet: kehitysmahdollisuuksia tarjoavat ainakin Ifolor, Kuva-Paijula Oy sekä fotoyks.fi. Lisäksi huomasin että Foto-Hasse näyttäisi markkinoivan APS-tekniikkaa: Oy Foto-Hasse Ab ja klikkaa vasemmalta kohta APS-info.

Pikafilmi / Polaroidfilmi
Tyypit: valokuvaliikkeistä ei tunnu löytyvän muuta kuin perinteistä 600:sta värifilmiä, mutta on lanseerattu myös mustavalkoista ja kaikenlaisia muokkausmahdollisuuksia sisältäviä filmejä. 10 kuvan kasetit.

Saatavuus: filmiliikkeiden lisäksi saattaa löytyä yllättävistäkin paikoista kuten Clas Ohlsonilta tai Anttilasta. Huom! Nykyisten tietojen mukaan Polaroid-filmin valmistus loppuu 2009, joten sitten näemme, miten käy.

Kehitysmahdollisuudet: monet valokuvaamot kehitt.. VITSI VITSI! Polaroidfilmi kehittää itse itsensä muutamassa minuutissa. Nykyinen filmi ei tarvitse puhaltamista tai heiluttamista, mitä usein näkee elokuvissa.

Hintatietoja: kallista - pahimmillaan joku voi myydä jopa 25 euron hintaan per kasetti. Myydään yleensä kahden tai kolmen kasetin paketeissa. Vanhentuneita (haalistuneet värit) filmejä myydään edullisemmin, suosittelen myös internetin koluamista. Huom! Tarkista tosiaan filmin viimeisen käyttöpäivä ja ota ne saamarin kuvat.

Internet: Polaroidin puolesta Save Polaroid - Save Instant Film sekä Polaroidharrastajien otoksia, kameroita ja vaikka mitä tarjoaa Polanoid. Telefoton filmit: Polaroid.

Muuta
Auttaako tämä yhtään? Vai meniko polla vielä enemmän.. Kuka helvetti tuolla tööttäilee kahden aikaan yöllä! Saamari! Hiljaa siellä! Niin, että, selvisikö yhtään mikään vai ei. Huomaa että oheiset kuvat EIVÄT ole samassa mittasuhteessa keskenään, eivät todellakaan. Lisännen huomenna tai joskus tänne sellaisen mittasuhdekuvan, jookos. Hyvä.

Lähteet ja linkit:
- Camerapedia: film formats
- Wikipedia (APS, 120, 126)

Aloitetaan melko maanläheisestä aiheesta eli filmistä. Mitään erityisempää filmimerkkiä mainostamatta näemme vasemmalla tuollaisen triosatsi-filmipaketin, joka sisältää muutaman numeron:

- 2+1 NO SIINÄ ON SIIS KOLME FILMIRULLAA VOI JEESUS OLIPA VAIKEA SELVITTÄÄ
- 24 kuvaa (+ muutama) mahtuu filmille, josta jokainen kuva vie filmiltä tilaa noin 38 mm (36 + 2 mm kuvien välissä) eli siitä laskemaan paljon siellä on nauhaa yhteensä
- 400 kertoo filmin herkkyyden, joka ilmaistaan ISO-standardin mukaisesti (joka on siis tässä tapauksessa: 400. Bravo!)
- 135 filmin koko (tavallisin), jota ei tässä ole ilmaistu, koska kyse on jälleen kerran perinteisestä standardista

Siis mikä ISO-arvo, häh! Otetaanpas hiemas filmin rakennetta esille. En ole mikään kemian professori, etkä varmaan sinäkään siellä, tai jos oletkin, niin mitähän ihmettä näitä vielä nluet! Mutta siis: kyse on muovinauhasta jonka pinnalla on hopeasuolojen ja sideaineen muodostama kalvo (värifilmissä on värisuodinkerroksia) ja valon (fotonin) osuessa filmille, se rikkoo hopea-atomin ja halogeenin välisen sidoksen. Näin tapahtuu valotus, joka ei sellaisenaan ole mitenkään havaittavissa. Melkoista liiba-laabaa eikös? Filmi viedään kehitykseen jossa atomien välinen rikkinäinen sidos aiheuttaa kemiallisen reaktion joka hajoittaa vieressä olevien atomien sidoksia. Aina vaan pahenee! Älä nyt karkaa sieltä mihinkään! Päästään jo filmin valoherkkyyteen: hopeahalidirakeiden koko määrittää filmin herkkyyden – suuret rakeet näkyvät kuvassa epätasaisuutena ja hyvään kuvalaatuun pyrittäessä on käytettävä mahdollisimman pieniä rakeita. Siinä se on! Pienet rakeet ilmaistaan standardin (ISO) mukaisina pieninä numeroina ja tunnetuimmat ISO-herkkyydet ovat 100, 200, 400 ja 800. Kahlatessasi valokuvaamon filmiallasta törmäät näihin lukuihin ja näistä herkkyyksistä valitset itsellesi sopivan kuvaustilanteesi mukaan.

- Kuvaat ulkoilmalla, kirkkaassa auringonpaisteessa? Valitset pienimmän herkkyyden, koska valon määrä on suuri ja sitä ainakin hiekkaisella rannalla riittää. Herkkyyttä ei erikoisemmin tarvita, siis näin käytännössä. Eikä sitä paitsi hiekkarannalla, aurinkoisella säällä ole mitään herkkää! Pelkkää musiikin jumputusta jonkun idiootin toimesta! Valitaan herkkyydeksi 100 tai 200.

- Kuvaat sisällä, romanttisella kynttiläillallisella? Valitset suurimman herkkyyden, jo paitsi sen lisäksi että koko tilanne on melko herkkä, mutta myös siksi että valoa on vähän ja sitähän se filmi eniten tarvitsee. Kuten yllä tuli selväksi, suuret rakeet (eli suuret herkkyydet) käyttävät suuria rakeita ja tämä aiheuttaa kuvaan epätasaisuuksia. No mitä on se epätasaisuus? Filmasin tuohon ISO-arvolla 1600 ja suuntana huonosti valaistu koulu. Kuvasta saa kyllä selvää, mutta rakeiden koko häiritsee esteettisyyttä. Niin. Siitäs sait!

- Kuvaat ensin sisällä, sitten ulkona, sitten taas sisällä ja lopuksi humalassa? No voi helvetti! Osta sitten se digikamera! No ei, vaan perusfilmillä eli neljäsatasella pärjää vallan mainiosti jos ei nyt ota suoraa kuvia auringosta ja täysin pimeällä vaikkapa naapuristaan. Naapurin onneksi filmille ei varmaan ilmaannu mitään.

ISO, ASA, DIN tai ГОСТ –arvot?

Vanhempia kameroita ja filmejä tutkiva törmää vuoren varmasti (siis minkä vuoren? Onko vuori aina varma? Eihän vuorella ole mitään mielipidettä helvetti! Voi että näitä kuluneita sanontoja!) ISO-tunnuksen lisäksi yllä mainittuihin arvoihin. Mitä ne siis ovat?

- ISO (International Organization for Standardization) eli kuten nimikin kertoo – kansainvälinen standardointiorganisaatio, joka tuottaa maailmanlaajuisia standardeja teollisuuden ja markkinoinnin alalle. 1947 perustettu kansainvälinen ISO on tuonut filmin herkkyyden lisäksi mm. CD-ROM-levyjen tiedostojärjestelmän standardin.
- ASA (American Standards Association, nykyisin ANSI) eli kovaa päättelytyötä ei tarvita, amerikkalaisten oma järjestö, johon nykyinen ISO-standardi perustuu.
- DIN (Deutsches Institut für Normung) ja taas samaa, nyt saksalaisten maaperällä.
- ГОСТ / GOST (Государственный стандарт) eli kyrillisistä voimme päätellä että jotain liittyy nyt Venäjään ja kyllä, oikein. Oli käytössä Itä-Blokin maissa vuodesta 1968 vuoteen 1987.

Mitäpä eroa ja yhteistä näillä kaikilla sitten on? Ensinäkin ASA perustuu lineaariseen asteikkoon ja DIN logaritmiseen. Ja taas alkoi lukijaa kauhistuttamaan! Loikataan nämä matemaattiset kaavat ja päästän alla olevaan taulukkoon:



Ja mitä me tästä voimme päätellä? Ensinäkin sen, että joka kerta kun DIN lisääntyy kolmella, kaksinkertaistuu ASA eli samalla nykyinen ISOmme. GOST on lähes identtinen ASAn kanssa, mutta rattaat eivät tässä tapauksessa aivan kohtaa.

Ohessa kuva Smena Symbol –kameran objektiivista, jonka sisäistä ratasta pyörittämällä vaihdetaan filmin ISO-arvosta riippuen kameran asetuksia. Kuvasta näkyy miten GOST/ASA ja DIN –arvoja käytetään molempia rinnakkain, ja esim jos meillä nyt on lähimarketista ostettu kaksisatanen, niin kameran asetuksia rullattaisiin kuten kuvassa, 250 ja 130 väliin. Moinen tarkkuus toki riittää.

Huom! Kaikki nykyisin valmistettavat filmit ovat sitoutuneet ISO-standardille, joten näihin ASA, DIN ja GOST –haamuihin ET tule törmäämään missään valokuvaliikkeessä. Ei ole olemassa filmiä herkkyydellä DIN 27 tai GOST 90, vaan sinun täytyy muuttaa taulukon ja pienen laskemisen mukaan näitä ISO-arvoiksi. Kuinka tarkkaa tämän pyöristyksen tulisi olla? (Kuten Smenasta huomaa, täysin tarkkaa pyöristystä emme saa.) Ensinäkin jokainen ISOn kaksinkertaistuminen vaikuttaa valoitusaikaan myös kaksinkertaistumisella, joten jos olet asettanut kameran arvolle 400 ja filmi on 200:sta, niin kuvista tulee hieman tummempia. Tai.. vaaleampia? No kuitenkin! Tietysti moista voisi käyttää jonkinlaisen kikkana, miksei.

Filmin formaatit ja koko - ONKO SITÄ MONTAKIN KOKOA VOI ELÄMÄ!

135 on nykyään käytetyin ja tunnetuin filmi, jota sinulle varmasti ensimmäisenä tuputetaan valokuvaamossa, jos menet filmiä ostamaan. ISO-standardilla suojattu (tämäkin) 135 on saanut nimensä korkeudensa mukaan, 35 mm, ja se kehitettiin Kodakin 70 mm:n filmistä leikkaamalla se kahtia ja laittamalla toistensa jatkoksi. Yksinkertaista, eikös! Kompakti 135 löysi nykyisen muotonsa 1934 ja 1960-luvulle tultaessa otti johtoaseman 120-filmiltä (josta alempana infoa). Kuvien standardikoko on 24 x 36 mm ja hyvin reijitetyn filmin ansiosta se jättää kuvien väliin vain kahden millimetrin mittaisen raon. Filmiä valmistetaan 36, 24 ja 12 kuvalle, mutta näihin voi saada kolmisen kuvaa lisää, jos lataa filmin pimiössä. 1980-luvulla muovisiin filmikoteloihin lisättiin Tetriksen näköinen DX-koodaus jonka avulla uudet kamerat tunnistavat filmin herkkyyden, ja joissain tapauksissa myös filmin pituuden. Kyllä ne vaan keksivät! - Anteeksi, pakko laittaa vielä tämä seuraava pätkä, on se niin hervoton: Matrix ping pong.

Filminauhaa on ollut monenlaista ja kokoista (ainakin yli 30 erilaista), mutta mikä on sitten juuri 135:n salaisuus? Salaisuudet jakoon heti! Niinkin yksinkertaisesta asiasta on kyse kuin markkinoinnista – 135:lle on tehty tunnettuja ja suosittuja kameroita (mm. legendaariset saksalaiset Leicat) jo vuosisadan alusta, ja kuvitella vain, jos tälle standardille olisi tehty vain surkeita kapistuksia, jotka olisivat saaneet ihmiset valitusosastoille, niin kuoppaan ja haudattu moinen jo olisi aikoja sitten! 135:lle tehdään kameroita niin lännessä, kuin idässäkin ja varmaan tehtäisiin Kuussakin, jos siellä nyt joku asuisi. Ja osaisi tehdä kameroita. Ja olisi niin tyhmä että vääntäisi vain jotain kameraa, vaikka siellä voisi tehdä mitä tahansa muuta! Ihme menoa kyllä!

120 kehitettiin jo vuonna 1901 Kodakin laatikkokameraan nimeltä Brownie No 2 ja tuosta Brownie-sarjasta tuli hyvin suosittu kamerasarja. Taas on kyse markkinoinnista! Siitäpä siitä, tietysti. Alkujaan amatööreille kehitetty filmi on tätä nykyään muuttunut ammattilaisten käyttämäksi, vaikka 135 onkin jyrännyt tämän vanhan klassikon alleen. Puola, johon filmi on kääritty, oli alkujaan tehty puusta, sittemmin metallista ja nykyisin tietysti muovista. Filmin korkeus on kuutisen senttiä ja kokonaispituus (leveys) 72 cm – suurempi kuvakoko (mm. 6 x 6 cm) mahdollistaa paremman laadun, mutta samalla isompi kuva vie enemmän filmiä ja yhdelle rullafilmille mahtuu vain 12 kuvaa (6 x 12 = 72 cm). Tosin ei 12 hyvää kuvaa tarkoita sitä että se olisi huonompi asia kuin 36 huonoa kuvaa. Eipä ole tehty millekkään räpsyttelykameralle! Luojan kiitos, sinne jonnekin. Ai meni perille? Noniin. Tsau vaan.

120 ja 220 (samanlainen kuin 120, mutta riittoisampi ja ilman suojapaperia) ovat ainuita keskikoon filmejä, joihin yhä valmistetaan kameroita ja 120:sta saa ainakin edes hieman paremmin varustelluista valokuvaamoista. Myös kehitys onnistuu, jos filmiä myös saa valokuvaamosta – kannattaa kysyä, Suomessa on ainakin menossa nyt sellainen digitaalibuumi, että nämä vanhemmat formaatit ovat täysin unohtuneet. Saat sitten valokuvaamossa ihastella harjoittelija-tädin ilmettä, joka ei ole koskaan nähnytkään koko filmikokoa! Ja tietysti annat itsestäsi tosi-true-ammattilaisen kuvan, vaikka tälle filmikoolle löytyy kyllä kameroita pilvin pimein. Tunnettuja kameroita filmille: Hasselblad (legendaarisin, kaikista ammattimaisin kamera ja jokaisen valokuvauksen ystävän suurin läähätyksen aihe. Juuri Hasselblad teki keskikoon filmiformaatista ammattilaisten pelikentän), Holga, Minolta, Rolleiflex (tämäkin on suuri klassikko), Yashica, Pentax sekä omani – Neuvostoliittolainen Lubitel 166 B. Monia muitakin, toki!

126:een tutustuminen aloitetaan tuijottamalla oheista kuvaa.

Soiko jo kellot? Lyökö pumppu tyhjää? Muistuuko mieleen että juuri tällaisen setä osti minulle pienenä tai että juuri tällaisen näin juuri viimeksi kirpputorilla tai että voi jestas kun on kaunis päivä! Ja kyllä, se on klassinen Kodakin Instamatic, malli 804. Maailmassa on monia filmikokoja ja valitsin tämän vuonna 1963 Kodakin lanseeraman 126:n (tunnetaan myös nimellä "Kodapak") siksi, että sen käyttämiä kameroita nyt vain löytyy niin hemmetisti jopa täältä Suomesta asti.

Mutta kerrataanpa hieman historiaa ja koska 126:n sekä Instamatic-sarja liittyvät kiinteästi toisiinsa, selitän molemmista tässä seuraavaksi. Hypätään vuoteen 1963 ja Kodakin ajatukseen, että valokuvaamisen pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja vaivatonta, ilman että kameraa tai filmiä tarvitsisi mitenkään erikoisemmin säätää. Ja plop, markkinoille tuotiin Instamatic-sarja, joka löi heti itsensä läpi ja säilytti suosiotaan monta kymmentä vuotta. Miten filmi eroaa 135:sta, jota jo tuolloin käytettiin kovasti? 126 ei ole 26 mm korkea (filmin korkeus on sama kuin 135:lla – 35 mm), kuten voisi päätellä, vaan nimensä se on saanut kuviensa koosta: 26 x 26 mm eli kuvista tulee neliön muotoiset, toisin kuin 135:n suorakulmiot. Filmin päällä (muovipaketin sisällä) on paperinen suojakerros (kuten 120:ssa), joka mahdollistaa koko filmirullan käyttämisen (135 tuhlaa muutaman kuvan filmiltä asennusvaiheessa). Lisäksi muovisen kotelon vuoksi filmiä ei tarvitse enää kelata alkuun kuten 135:ssa, vaan kotelo ja filmi viedään (tai siis vietiin) yhdessä valokuvausliikkeeseen, joka purki kotelon ja kehitti filmin sen sisältä. Vuosina 1963-1970 myytiin viisikymmentä miljoonaa (50 000 000) Instamatic-kameraa ja tietysti sen vuoksi myös miljoonia 126-filmipakkauksia. Kodakin lisäksi 126:n filmiä käyttäviä kameroita kehittivät myös Canon, Olympus ja Minolta.

Kamera- ja filmitekniikan kehityttyä 126 alkoi menettää suosiotaan ja lopulta vuonna 1999 filmin valmistaminen lopetettiin kokonaan. Filmin kehityskustannukset nousivat pilviin (uudet digilaitteet eivät kehitä tätä ollenkaan johtuen mm. erilaisesta filmin reijityksestä) Suomessakin ja koko 126 ajettiin maasta ulos. Mutta! 2006 Italialainen Ferrania alkoi uudestaan valmistamaan tätä klassikkoa "Solaris"-nimellä, kuten oheisessa kuvassa näkyy. Entäpä kehitys? Täytyykö filmi lähettää ulkomaille? Itseasiassa Kanadasta ja Yhdysvalloista löytyy vielä virallisia 126:n kehittäjiä, mutta niin kauas ei tarvitse lähteä – Eiri Kuva nimittäin epävirallisesti pystyy yhä kehittämään tätä filmiä, jos oikein kiltisti käy pyytämässä. Hinta on tietysti edelleen korkea, noin kaksinkertainen tavalliseen verrattuna (näin omakohtaiset kokemukset), mutta takaan, että kokemus tulee olemaan melko retro sekä sinun, että valokuvaamon puolesta.

Kodak kehitti 1972 vielä 110-filmin huomattuaan, miten helppokäyttöinen 126 oli lyönyt maailmalla itsensä läpi. Tämän filmin kuvien koko oli vain 13×17 mm, joka tietysti vaikutti myös laatuun, mutta itse kamerat saatiin kutistettua sen ajan taskukameroiksi. Näitä kameroita myytiin aikoinaan miljoonia, mutta jälleen kerran sama stoori - nykyisen kehityksen vuoksi nämä ovat päätyneet kyllä melkoisesti kirpputoreille tai kaatopaikoille. 110:lle valmistetaan yhä filmiä, mutta kuvien kehitys on vielä vaikeampi pala kuin 126:n kohdalla. Ei kokemusta, vaikka kamera kyllä itseltäni löytyykin.

APS eli Advanced Photo System kuulostaa hyvältä ja aikoinaan sen pitikin olla vallankumouksellinen, mutta harva edes nykyään tuntee tätä filmiformaattia, vaikka APS esiteltiin niinkin äskettäin kuin vuonna 1996. Filmin korkeus on 24 mm ja sen erikoisuutena on mahdollisuus valita kolme eri kuvakokoa: High Defition (jossa kuvasuhde on 16:9), Classic (kuvasuhde tavallinen 3:2, sama kuin 135:lla) sekä Panoramic (kuvasuhde 3:1). Filmin lataus on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii erikoisien ominaisuuksien vuoksi myös omaa kameratyyppiensä ja niinpä suuret kameravalmistajat tekivätkin APS-filmille sekä pokkarikameroita että isompia järjestelmäkameroita. Vaikuttaa hyvältä, eikös? Helppo ladata, uutta tekniikkaa, pienempi filmikotelo ja vieläpä eri kuvakoot! Mutta ei ja suurin ongelma on sama kuin 110:llä – filmin pienuuden vuoksi ammattilaiset eivät koskaan ottaneet tätä käyttöönsä, pelkäen kuvien suttuisuutta ammattilaiskäytössä. APS-filmin erilaiset dia- ja mustavalkoisuusversiot eivät koskaan saaneet tulta allensa (ketkä hullut olisivat niitä käyttäneet, elleivät ammattilaiset?), APS-järjestelmäkameroiden hinta oli alusta alkaen pilvissä (silloin ja yhä), 135-kameroiden edullisuus hidasti APS-kameroiden myyntiä ja kaiken lisäksi digiteknikka alkoi valloittamaan 1990-luvun lopulla. APS-filmin kehitys on kalliimpaa, vaatii omat laitteensa ja näiden kaikkien summana mm. Kodak ilmoitti 2004 lopettaneensa APS-kameroiden myynnin. APS-kameroita kyllä käytetään yhä, on Valittuja, jotka käyttävät, mutta suurin suosio on jo takanapäin.

Pikafilmiä kutsutaan tuttavallisemmin myös Polaroid-filmiksi pikakameroiden keskuudessa, vaikka sekä Kodak että Fuji ovat valmistaneet omaa tuotantoaan tällä samalla markkinakentällä. Kaikista tavallisinta pikafilmiä, Polaroid 600:sta (tämä on myös ISO-luku), ei edes saa kaikista nykyisistä valokuvaamoista, joka hyvin myös kuvaa pikafilmin sekä kameroiden asemaa tässä digitalisoituneessa valtiossa. Nykyinen pikafilmi-tekniikka kehitettiin 1940-luvulla ihmisten tarpeeseen saada valokuva välittömästi näkyviin otoksen jälkeen (nykyään digi-tekniikka on korvannut tämän tarpeen). Polaroid-kamerassa kuva heijastetaan filmirullan sijasta itsekehittyvälle valokuva-arkille positiivikuvaksi ja kuva kehittyy itsestään muutaman minuutin kuluttua. Kasettiarkki eli filmi sisältää 600-sarjassa myös pariston, joten kamera ei tarvitse omaansa sellaista. Kuvan koko on noin 7.6 x 7.8 cm, oheessa kuva paketista.

Polaroid-yhtiö meni vuonna 2001 velkasaneeraukseen, pankki osti sen, toiminta jatkui jonkun aikaa ja nyt lopulta tuomio on tullut: vuoden 2009 jälkeen Polaroid Corporation ei enää valmista mitään pikakameroihin liittyvää. Lakkautuslista löytyy täältä: Notification of Polaroid Instant Film Availability. Polaroid-yhtiö on ollut filmien ja kameroiden kattojärjestö, joten pikakameroiden harrastajilla tulee olemaan vaikeat ajat. Ihmiset kirjoittelevat adresseja ja yrittävät vedota myös Ilfordiin ja Fujiin, jotta nämä aloittaisivat omat tuotantonsa. Mitenhän käy? Aika näyttää. Vetoomuksia ja tilanteen seurantaa täältä: http://www.savepolaroid.com/

Mustavalkoinen filmi? Entä diafilmi? Muut värivaihtoehdot?

Toiset pitävät väristä, toiset mustavalkoisesta ja kolmannet lampaista – mutta niin, värifilmin lisäksi voi tätä maailmaa nähdä myös mustavalkoisena ja sen monina sävyinä. Mustavalkoista filmiä saa sekä 135:lle, 120:lle, APS:llekin (jopa jos käy hyvä tuuri) että Polaroid-filminäkin, mutta jälkimmäisessä tapauksessa suosittelen internetin koluamista (ja kiirettä). 135:lla ammattilaiset käyttävät ainakin Ilford-merkkistä mustavalkofilmiä, jota saa sekä punaisessa paketissa (väriprosessi, kaikki valokuvaamot pystyvät kehittämään) sekä vihreässä paketissa, joka on se oikeampi tapa, mutta vaatii ainakin viikon odottelun ja kehittelyn ja oikean valokuvaamon. Voit kinata paikallisen valokuvaamo-tädin kanssa siitä mikä prosessi ja missä on järkevämpää ja onko noin yleensä missään mitään järkeä.

Diafilmin (135:lle) kehitysvaiheessa negatiivien kuvista tulee positiviisia (kuten näistä helvetin pingviineistä) ja pienten saksileikkien jälkeen saat otoksesi heijastumaan mm. diaprojektorista. En osaa valitettavasti enempää sanoa tästä aiheesta, joku viisaampi valistakoon.

Muina värivaihtoehtoina tarkoitin mm. infrapunafilmiä (135:lle) jossa on kovat kontrastit ja naapurisi on varmasti kateellinen. Kuuluu jo kameran naksuttamisesta että siellä se naapurin poika taas leuhkii sillä infrapunafilmillään. Maksaa varmasti saatanasti (ainakin 12 euroa). Sitten on tietysti olemassa eri tavalla sävytettyä filmiä esim. lisättyä sinistä tai oranssia. Sisätiloissa otetut kuvat ovat melko oranssisia ilman salamaa yms. Jos ostoaikeet ja halut jo syntyivät, niin suosittelen tällaista liikettä: http://www.fotohertell.fi/ Opi tuntemaan oman kaupunkisi hyvät valokuvausalan liikkeet!

Filmien säilytys? Meneekö filmi vanhaksi?

Kuten rakastettava tätisi, myös filmit (käyttämättömät) vanhenevat ja rupsahtavat aikanaan. Jos olet tosi-pro, säilytät kaikkea filmikemiaa jääkaapissasi pizzojen ja perunoiden joukossa. Saat sitten naureskella kun känniset ystäväsi yrittävät juoda filmipurkista tai jotain muuta. Viileä jääkaappi hidastaa filmin kemian vanhenemista, joten jos olet huolissasi filmistä, laita se jääkaappiin. Polaroid-filmejä kannattaa ainakin säilyttää, saat varmasti muutaman vuoden lisäaikaa hyvällä säilytyksellä. Ennen kuvausta anna kuitenkin filmin kuivua & lämmetä jääkaapin kosteudesta. Ja siivoa makkarasoosisi. Pidä noin muutenkin jääkaappi hyvässä kunnossa!

Ammattilaiset ovat sitä mieltä että samaan kuvasatsiin (filmiin) ei pitäisi saada sekä joulua että juhannusta, vaan että filmi täytyy ehdottomasti kehittää tässä välissä, ja jos olet tarkka ja pro, niin tee näin. Jos et saa filmiä täyteen, niin älä saa, käy kehittämässä se. Itse olen kehittänyt yli 10 vuotta vanhan filmin ja kuvista sai vielä hyvin selvää, vaikka eivät mihinkään albumiin päätynetkään. Kannattaa ainakin yrittää. Kehitetty negatiivi kestää kyllä puoli vuosisataa ja parhaimmillaan sukupolvelta toiselle, mustavalkoinen paremmin, väri huonommin.

Jäikö jokin filmiosio käsittelemättä? Menikö historia pieleen? Kaipaatko tarkempaa lähdekritiikkiä? Oletko noin muuten vaativaa sorttia? Vaativaa sorbettia.. sitruunasorbetti! Aah! Minä tulen! -- Tiivistelmä filmeistä ja hintatietoja, sen sellaisia, löytyy tästä entrystä: Pieni tiiliskivi!

- Pertti Leppäsen kameraopatus: filmit.
- Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin medialaboratorion juttua filmistä (pdf).
- Kymmenen kaikkien aikojen parasta pöytätennis-lyöntiä! Top 10 Ping Pong Shots of All Time.

Lähteet ja kuvat: Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Filmi, http://en.wikipedia.org/wiki/Instant_film, http://en.wikipedia.org/wiki/120_film), http://www.danmassey.co.uk, http://www.xitek.com, http://www.pixmonix.com, http://www.cosmonet.org, http://photokes.com

Ennen kuin päästään itse aparaatteihin, haluaisin lässyttää kaikista kameroissa esiintyvistä arvoista, sillä niitä, arvoja siis, tulen täällä jakamaan. Mitäpä niillä tekemään, jos ei niitä tunne! Eli.. nyt olisi tarjolla avainta arvoihin. Kuulostaa joltain huonolta 90-luvun televisioelokuvalta, dramaalta. Kuuntele nyt itsekin:

Markku Pölösen Avainta arvoihin, Jack (1994) kertoo suomalaisesta moniongelmaisesta perheestä, joka ulkomaisen vaihto-oppilaan turvin yrittää löytää ongelmiinsa vastauksen monikulttuurisista käytäntönormeista ja arvoista. Elokuvan symboliikan kielestä voi löytää monia yhtäläisyyksiä Orson Wellesin nuoruuden töihin, mukaan lukien hänen ensimmäiseen tuotokseensa Minä, Orson, olen Jumala - saatana soikoon (1922). Pölösen suomifilmin klassikko terästäytyy ja antaa vuosi vuodelta yhä enemmän aromeja - kuin oikea tynnyrissä säilytetty wiski. ****

Peter von Bagh

Itseasiassa oli pakko tarkistaa ettei sellaista elokuvaa oikeasti ole olemassa. Ties vaikka elokuvalle käykin näin: Minä, Libertine! (nyt Peter on googletellut omalla nimellään, saapuu tänne ja miettii, että joo! Tehdäänpä elokuva!)

Mitenhän tässä taas harhauduttiin aiheesta. Vaan ei se mitään! Mennään niihin apparattuksiin nyt. Tarvitaan pokkarifilmikamera, jossa sen ominaisuudet ovat helposti esillä. No, mutta, sitä varten minulta löytyykin juuri sopiva potilas!


Kas, siinähän meillä o -- VOI HERRAJEESUS SIINÄ ON JONKUN KIIMAINEN KALU! ÄKKIÄ POIS TÄÄLTÄ! SYDÄN HAKKAA TUHATTA JA SATAA KUINKA SÄ VOIT TEHDÄ TÄN MEILLE TOMI VOI JUMALAUT -- Ota nyt ihan rauhassa, tsiis! Sehän on peukaloni! Käteni viides sormi, ymmärrätkö? Tai ensimmäinen, miten sen nyt laskee. Mitenhän se oikein lasketaan? Tai voihan se olla käsieni kuudes tai kymmenes sormi, eikös? Onko jollain tähän ehdottaa jotain? Ei? Onko täällä lääkäreitä paikalla? Ei ole? Okei. Arvo arvolta, ominaisuus ominaisuudelta käydään kamera lävitse:

Vivitar kameran valmistaja (todellisuudessa japanilainen Cosina) logoineen. Kameravalmistajat, kuten kaikki, kopioivat toistensa yritelmiä ja varmoja myyntipommeja, joten miksi kehittää jotain omaa, kun voi vain tehdä samalla muotilla omat versiot? Vivitar on tunnettu objektiiveistaan, mutta 70-luvulla näyttäisivät laajentaneen hieman repertuaariaan. Ja tekivätkö se kameransa itse? Eivät tietenkään, otetaan japanilainen pikkufirma ja pistetään kopiot asialle. Tässä on kuitenkin yksi hemmetin hyvä juttu: helppoa käyttää näitä kaikkia kopioita keskenään, koska ne yksinkertaisesti toimivat samalla tavalla. Tismalleen samanlaisia kameroita rakenteeltaan ovat mm. Konica C35, the Mamiya 135, Revue 400S, sekä Revue 400L.

35EE 35 viittaa tietenkin filmikokoon 135 (kinofilmi, tavallisin) ja EE tarkoittaa Olympuksen 1960-luvulla kehittämää ”electric eye”-valotusmittarijärjestelmää, joka vaikuttaa sulkimen toimintaan. Suljin. Miksi minulla tulee jotain epämääräistä mieleen.. NEEXT!

Automatic voi tarkoittaa monia asioita, oletettavasti viittaa valotusmittarijärjestelmän automaattisuuteen ja yksinkertaisuuteen (ainoat pakolliset säädöt ovat ISOn asettaminen sekä etäisyyden säätäminen tarkentamisen vuoksi). Kameroilla on yleensä erilaisia lisänimiä erottamaan eri versiot toisistaan esim. Canon AE-1 ja AE-1 program ovat rakenteeltaan aivan erilaisia, valmistusväliäkin on viitisentoista vuotta.

Ø 46 mm kertoo kierrettävien suodattimien koon eli matemaattisen merkin tuntien: läpimitan. Erilaisilla suodattimilla voidaan säätää värien tasapainoa tai kontrastia jo kuvausvaiheessa. Läpinäkyvä suodatin voi toimia myös linssisuojuksena. Vivitar-kuvassa suodatin on poistettu, mutta laitoin tuohon näytille yhden infrapunasuodattimen (helkkarin kalliita nuo IR-suodattimet). Suodattimet yksinkertaisesti vain kierretään linssin jengoja myöten kiinni. Kuvan lähde: Cyberphoto

ASA 25-400 / DIN 15-27 kertoo kameran tukemista filmiherkkyyksistä. Periaatteessa kameraan voi toki syöttää muutakin, mutta automaattiasetukset antavat vain tietyt arvot - jos asetukset ovat väärät filmin herkkyyteen nähden, kuvista tulee joko liian vaaleita tai pimeitä. NIIN KUIN SINUSTAKIN, HAHHAHAAA! .. tästä filmi-osuudessa enemmän.

38 mm ilmaisee kameran polttovälin, jolla tarkoitetaan objektiivin polttopistetason etäisyyttä filmitasoon (objektiivin ollessa tarkennettuna äärettömiin) eli käytännössä objektiivin etäisyyttä filmiin. Nyt tulee yksi tärkeimmistä ja vaikeimmin muistettavista asioista, joten tarkkana!

Polttovälin idea on tämä: sillä vaikutetaan kuvakulmaan. Alle 50 mm objektiiveilla näkee enemmän kuin ihmisen näkökentän teräväksi piirtyvä osa eli kyseessä on laajakulmaobjektiivi. Yli 50 mm objektiivien kuvakulma on kapea, mutta niillä näkee kauemmas. Näitä kutsutaan teleobjektiiveiksi. Nykyisissä kameroissa on muuttuvat polttovälit (zoom-objektiivit), joissa on sekä laajakuva- että teleobjektiivin ominaisuuksia. Seuraa havainnollistava esitys:
Eli mitä pienempi luku, sitä enemmän objektiivi pystyy (lukemattomien linssien avulla) näkemään ympärillään. Kalansilmäobjektiivilla on erittäin lyhyt polttoväli ja se saa nyt havainnollistaa esimerkkikuvallaan, tuossa vieressä. Jos on kova rullalautailija, ja sellainen, tai ei edes tarvitse olla, mutta on vahingossa joutunut kärsimään rullalautavideoista, niin he nyt ainakin käyttävät videokameroissaan tuollaista objektiivia. Sitten sellainen rullalautailija-kaveri hypähtää kameran ylitse ja sitten sitä ollaan että: wou. Kalansilmän lähde: Teknofokus (eihän tuo edes ole mikään oikea kalansilmä, joku lisäke vain, mutta silti. Sori nyt vaan kaikille.)

Kun kirjoittelen tässä yli (>) ja alle (<) viidenkymmenen (50) millin objektiiveista, puhun tavallisen (135, kino) filmikameran ominaisuuksista. Tästä tulee lisää filmi-osuudessa, mutta idea on tietysti se, että objektiivin toisella puolella (kameran sisällä) on rajallisen kokoinen filminauha, jolle kuva valottuu. Entä jos filmi onkin isompaa, täsmäävätkö samat (< 50 >) -luvut? Eivät tietenkään, sillä suhteet muuttuvat. Niistä filmi-osuudessa sitten.

Otetaan tähän nyt hieman yksinkertaista matematiikkaa, suhdelukuja. Kinofilmin (135, tavallisin) mitat ovat 34x36 mm per jokainen kuva. Jos polttovälin etäisyys on 38 mm, kuten Vivitarissa, saadaan yksinkertainen yhtälö: 35/38 = ~0,9. Se tarkoittaa sitä, että metrin päässä (1 * 0,9) kuvatusta kohteesta mahtuu filmille noin 90 senttiä todellisuudesta. Kahden metrin (2 * 0,9) päästä kuvaan mahtuu 180 senttiä jne. Nyt jos mietitään kalansilmäobjektiivia, jonka polttoväli on esim. 8 mm (suhdeluku 35/8 = ~4,4), saadaan sillä metrin päästä kohteesta (1 * 4,4) filmille jopa neljä ja puoli metriä kuvaa. Se siis pystyy valottamaan enemmän kuin ihmissilmä pystyy näkemään tarkennettuna. 50 mm (suhdeluku 35/50 = 0,7) objektiivit, joita yleisemmin järjestelmäkameroissa on mukana, vastaavat noin ihmissilmän tarkennusaluetta.

En minäkään näillä suhdeluvuilla mitään tee, niitä ei missään esitetä, mutta on hyvä hieman ymmärtää objektiivin ja filmin suhdetta. Mennään jo seuraavaan, rupeaa tämä kyllästyttämään!

1:2.8 / f/2.8 ilmaisee kameran optiikan valovoiman ja sillä yritetään ilmaista sitä, kuinka paljon linssistö pystyy siirtämään valoa filmille tai kennolle (digit, yöh). Valovoima esitetään ns. f-lukuina: mitä pienempi f-luku, sitä parempi linssistö on keräämään valoa (=hyvä juttu). Tämä on se toinen the tärkeä juttu, joten tarkkana vielä! Jos väsyttää, hae kahvi. Jos ei väsytä, niin älä sitten saatana hae kahvia! Voi helvetti!

Aloitetaan vaikkapa siitä että objektiivi on täynnä linssejä. Jokainen linssi taittaa valoa tietyllä tavalla ja vaikka kuinka linssi olisi hyvin hiottu, menettää valo voimaansa (siis valoa) läpäistessään sen. Filmi, joka on objektiivin toisessa päässä, tarvitsee juuri valoa ja valoon kaikki perustuukin, tietysti. Mihin sitten? Rahaan? Maineeseen? Hys siellä! Teleobjektiivit (pitkät putket) sekä laajakuvat sisältävät hyvin erilaisia linssejä ja molempien ongelmana on valon voiman kadottaminen matkalla. Valon puutteessa filmin kuvat tärähtävät tai jäädät pimeiksi.

Joudutaan taas turvautumaan suhdelukuihin, jotta ymmärrettäisiin, miksi pienempi luku on parempi, kuin isompi. Vaikka kuinka pitäisit isoista luvuista, niin! Aina ei isompi ole kauniimpi! Kyse on siis suhteista: 1:2.8 on lähempänä ykköstä (hyvä juttu) kuin 1:3.5 (oma teleputkeni), joka on jo menettänyt kolmas osan valostaan matkalla. Kameroissa (jos objektiivi on kiinteä) tai objektiiveissa mainitaan ns. maksimi-f-luku (eli juuri tuo f/2,8), koska objektiivin aukon avulla voidaan f-lukua pienentää.


kuvan lähde: http://www.aapvrf.cornell.edu/glossary.htm
Miksi kukaan haluaisi pienentää sitä niin haluttua f-lukua? Tämä liittyy taas filmin ominaisuuksiin ja valon käyttäytymiseen. Mitä kirkkaampi päivä, sitä vähemmän tarvitset valoa, etkös? Silmänkin iiris pienenee, jos tuijotat aurinkoon. Opetus on: ÄLÄ TUIJOTA AURINKOON! Kuvat, kuten näköaistisikin, menee aivan valkeaksi ja pilalle. Kameran valovoimaa voidaan pienentää yksinkertaisella konstilla: pienennetään linssin 'reikää' valolle. Kameran mukana tulevissa manuaaleissa mainitaan kyllä aina aukon koot. Vivitarilla ne ovat: f/2,8 - f/14,3. Järjestelmäkameroiden objektiivit pystyvät pienentämään aukkonsa yleensä f/22 tai jopa vielä pienemmiksi.
Huom! Aukon koko vaikuttaa filmin valonsaannin lisäksi myös tarkennukseen. Iso aukko (f/2.8) tarvitsee vähemmän valoa, mutta se myös tarkentaa pienemmän alueen. Miksi? Pitää muistaa miten linssi käyttäytyy: sehän kääntää valon eli kuvan ympäri. Mitä pienemmästä pisteestä katsoo, sitä laajemmin näkee. Kokeile vaikka itse. Tee neulalla pahviin reikä ja katso sen lävitse - ohoh, miten näen noin paljon noin pienen pisteen lävitse! Tämä on ihme! MINÄ NÄEN! ... aukon koon kanssa kikkailu on olennaisin osa kameran käyttöä seuraavan arvon kanssa:

1/30 ~ 1/650 sec (automaattikamera, arvot eivät näy päällepäin) ilmaisee kameran sulkimen (Suljin.. taas se suljin! Voi ei! Arvasin etten pääse siitä eroon!) mahdolliset nopeudet. Puhutaan valoitusajasta, joka siis ilmaisee kuinka kauan (ei kuinka paljon) valoa pääsee filmille/kennolle. Lyhyellä valoitusajalla valoa tulee vähemmän eikä kuva ylivaloitu siinä edellä mainitussa kirkkaassa auringonpaisteessa. Nopea valoitusaika ei näytä kohteen liikkeitä eikä kuvasta näin tule epäterävää, tärähtänyttä. Lyhyellä valoituksella valoa kertyy enemmän ja kuvaaminen onnistuu myös hämärässä. Hämärässä, pimeässä, tarvitsee kaiken mahdollisen valon, eikös?

Valoitusajat ovat järjestelmäkameroissa 30 sekunnista (TOSI PIMEÄLLÄ, SITTEN KUN AURINKO SAMMUU JNE) jopa 1/5000 osaan sekuntia. Siis aika nopea välähdys. Sellaisella nopeudella voi tavallinen lamppukin jäädä pimeäksi, jos valo ei ehdi kameraan. Huom! Järjestelmäkameroilla älä koskaan kuvaa aurinkoa kohti - se voi sulattaa sisältä kaikki herkät osat.

Mietitään taas mihin tätä valoitusaika-tietoa tarvitaan. Kuvitellaan se hemmetin ylikirkas auringonpaiste. Sinut, ainoana joka omistat filmikameran, on valittu valokuvaamaan sukujuhliesi kännisiä persääliöitä, ja ajattelet, että ulkona, kirotussa auringossa, saisi hyvät valaistukset kuviin. Siinä ne kaikki kokoontuvat kuvaan ja alat napsimaan kuvia. Hei, hetkinen! Takaisin! Minä vasta harjoittelin! Ihmiset mutisevat, valittavat, että ota se kuva nyt vaan saatana. Mutta yrität olla ammattilainen ja haluat hyvän kuvan, jossa ei ole liikaa valoa. Nyt voit toimia kahdella tavalla: joko pienennät aukkoa (valoa pääsee vähemmän) tai pienennät valoitusaikaa (valoa pääsee vähemmän aikaa). Jos pienennät aukkoa, voi olla, että ihmisten takana oleva talo jää epäteräväksi. Tarkennus on kohdistettu edessä oleviin ihmisiin, tietenkin. Täytyy siis pienentää valoitusaikaa. Se toimii.

Kuluu sellaiset viitisen tuntia ja sukulaiset haluavat iltavalaistuksessa uuden kuvan. Vai vielä uutta kuvaa! Ne vietävät! Kokoat kaikki taas ulos, on jo hämärää ja sukulaisesi heiluvat pullojen kilistessä. Nyt sinulla on ongelma. Siis muukin ongelma kuin sukulaistesi olemassaolo, nimittäin se, että on hämärää ja filmi tarvitsee kaiken mahdollisen valon. Jos suurentelet valoitusaikaa, sanotaan nyt vaikka sellaiseen 0,5 sekuntiin, tulee kuvista mitä todennäköisemmin tärähtäneitä. Salamavalo voisi tietenkin ratkaista valo-kysymyksen, mutta sitten kaunis auringonlasku näkyisi valkoisena läikkänä taustalla (ei ollenkaan). Salamointi onkin taito-kysymys! Sinun tulee kikkailla kahden eri arvon välillä: valoituksen keston ja aukon välillä. Oikean suhteen löytäminen vaatii aikansa ja testikuvansa, vaikka kameroissa nykyään onkin automaattiasetukset. Huomaa että vaikka saisit otettua tärähtämättömän kuvan, ovat sukulaisesi silti tärähtäneitä. Sitä ei valitettavasti kamerateknologia pysty poistamaan. Ehkä.. ehkä sitten kun geeni- ja kamerateknologia yhdistyvät! Sitä odotellessa!

Huom vielä! Vanhoissa kameroissa saattaa olla suljinaikojen lisäksi kaksi mystistä kirjainta: B ja T (kuten etusivun Beierissä). B eli bulb pitää sulkimen auki niin kauan kuin laukasin on pohjassa ja T eli time avaa sulkimen ensimmäisellä laukasimen painalluksella ja sulkee toisella. Etymologiaa löytyy täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Cable_release

EV Range 8 - 17 exposure value eli valoarvo. Vieläkö muistatte mitkä kaksi säädettävää tekijää vaikuttavat valon päämiseen filmille asti? Niin - valotusaika ja (himmennin)aukon koko. Nämä kaksi arvoa ovat verrannollisia toisiinsa yksinkertaisella laskutaidolla: toisen tuplaantuminen vähentää toisen tarvetta puolella. Ihan rauhassa vain, vaikka putosit jo kärryiltä! Laitetaan oheiseen taulukko - boldatut kohdat vastaavat Vivitarin asetuksia (muistamme mahdolliset aukon koot ja suljinajat):

taulukon lähde: http://www.chem.helsinki.fi/~toomas/photo/ev.html
Koska nämä kaksi eri arvoa ovat verrannollisia toisiinsa, voimme saada saman verran valoa kameraan eri asetuksilla. Tämä on se idea. Tuijotetaan vaikka lukujonoa 11. Isoimmalla aukolla (f/2.8) ja suljinopeudella 250 (1/250 sekuntia) saamme saman verran kameraan valoa KUIN asetuksilla aukko f/8 ja suljinaika 30. Mutta miksi minä haluaisin saman verran valoa eri asetuksilla? Siksi, kuten jo selitinkin, että valoitusaika ja aukon tekevät muutakin kuin säätelevät toistensa suhteita. Otetaan taas esimerkki helpottamaan. Jos valokuvailet kaunista maisemaa, joka vaatii aina pienintä aukkoa > asetat pienimmän aukon, valoituksella ei väliä. Haluatkin samalla valolla kuvata jotain puuta tai taloa, niin että tausta jää epäteräväksi > asetat isomman aukon JA katsot taulukosta, missä kohtaa on sama EV-arvo.

Todellisuudessa koko EV-systeemiä ei enää käytetä yleisesti automaattisäätöjen vuoksi, mutta taas, on hyvä tietää näiden kahden tärkeimmän asetuksen suhteet. Siis tosiaan - ei kukaan tuijottele tuollaisia taulukoita, tarkista mistään, mutta ehkä se auttaa hieman ymmärtämään. Tai sitten ei.

GN 7~56 guide number eli salaman ohjeluku pyrkii kertomaan salaman kapasiteetin valaisemaan valokuvattava kohde. Salama räiskäyttää valonsa, mutta eikös olekin loogista, ettei valo voi valaista pitkiä matkoja. Kuvaat, sanotaan, vaikkapa Kuuta. Siinä sitten, pimeällä, ajattelet että otanpa Kuusta täysin valaistun kuvan! Zap, salama ja kamera laukeavat - mutta Kuu on yhä pimeä. Ei onnistu. Ohjeluku pyrkii matemaattisen (taas) kaavan avulla kertomaan riittävyydestään. Mutta ei sitä tänne. Mitä minä ja sinä sillä oikein teemme? Olemmeko joitain salamaharrastajia, vai? Ja jos, sinä, lukija, oletkin sattumalta ammattilainen, mitä helvettiä täällä sitten roikut? Mene nyt sinne ammattilaispiiriisi esittelemään laitteitasi ja tietämystäsi! Niin! Juokse nyt! Hops! Jättäkäämme amatöörit rauhaan! Salaman ohjeluvusta juttua tarjoaa: Wiki ja Kameralaukku.

Muuta
- kameran paristo (valoitusmittaria varten, joka määrittää sulkimen nopeuden automaattisesti) on hyvä tietää. Netistä löytää kyllä tietoa, jos kamerasta nyt sattuu puuttumaan se alkuperäinen omansa. Tässä tapauksessa se on puolentoista (1,5) voltin PX675. Huom! Elohopea, jota käytettiin paristoissa vuosikymmeniä, on nykyään kielletty aine ja siksi tiettyjen paristojen saatavuus voi olla niin ja näin. Vastaavia paristoja on kyllä kehitetty, mutta niiden volttimäärät voivat vaihdella. Mitä herkempi laite, sitä herkemmin se vaatii oikeat voltit. Kysy asiasta lisää lähimmästä paristomyymälästäsi.

- mahdolliset tarkennusetäisyydet. Vivitarissa: 0,9 m - loputtomiin. Tarkennukseksi tarkoitetaan kameran linssistöjen siirtämistä filmiin nähden niin, että kohde muuttuu filmille teräväksi. Vanhemmissa kameroissa tarkennus tehdään käsin: objektiivin ulointa linssiä pyöritetään, kunnes kohde tulee teräväksi. Yleensä objektiivin päällä lukee erilaisia etäisyyksiä, jotka helpottavat tarkennusta. Oheisessa kuvassa näkyvät etäisyydet metreinä ja jalkoina (jenkkikamera kun on). Moinen etäisyyden arviointi vaatii tietysti.. arviointia, niin! Uudemmat kamerat hoitavat tämän tietenkin automaattisesti, mutta.. eikös se ole jopa vähän tylsää, se sellainen automatiikka? Ai olette eri mieltä? Niin, no.. sitten.. kai. Näkyy kuvassa tuo Rokunarin suodatin, muutes, joka toimii ihan vain läpinäkyvänä linssisuojuksena, koska kadotin alkuperäisen suojuksen Pietarissa aikoinaan. Niin, arvaa vain harmittiko. Harmitti! Ja mitä siellä oikein irvistellään!

- ajastin! Niin uusissa kuin vanhoissakin apparatuksissa on ajastin, tässäkin. Vivitar mahdollistaa maksimissaan noin kymmenen sekunnin (10) juoksemisen yhteiskuvaan. Ajastinta voi toki käyttää muuhunkin kuin kaukolaukaisuun (siis siihen, ettei itse ole paikalla räpsäyttämässä) - pimeällä käsivaralla kuvaaminen tärähdyttää kuvan melko varmasti. Jos haluat varmistaa, ettei tärähdystä tule, niin jätä kamera oikealle paikalle, tarkenna oikeaan paikkaan ja laita ajastimen kautta. Ainoa varma keino, usko pois. Älä ikinä luota käsivaraan, älä edes siihen, että laukaisinta painettuasi kamerasi ei muka liikahda. Turhia riskejä ne sellaiset!

- sähkötoiminnot. Niitähän uudemmissa kameroissa riittää, mutta nämä vanhat pystyvät joskus mm. estämään kuvan laukaisun, jos olet aivan paska kuvaamaan. Ei, se ei mittaa älykkyyttäsi, vaan arvioi, että valoa on aivan liian vähän/paljon, tai jokin muu on pielessä. Niihin kannattaa tutustua manuaalin kautta, ihan rohkeasti vain. Ei siinä ole mitään hävettävää, että iso mies lukee pientä manuaalia. Tai.. jos nyt ajatellaan, niin kyllä on! Häpeäisit! Iso mies! Pieni manuaali!

Ei enää muuta
Jokohan me olemme jo käyneet kaiken oleellisen? Oliko tämä vaikea matka? Jäikö jotain ymmärtämättä? Jäi? NO ÄLÄ SITTEN KYSY MINULTA, SAAMARI, MENE ITKEMÄÄN SINNE PIMEÄÄN NURKKAAN! Ei, ei, vitsailin vain! Saa laittaa palautetta, korjauksia (niitä ainakin) ja sen sellaista. Termien kanssa voi olla pientä hämminkiä, koska eri lähteissä on erilaisia suomennoksia. Mutta näillä eväillä (siis.. millä eväillä? Missä se ruoka on? Mikä sanonta nyt tämäkin on? Eikä eväillä nyt pitkälle päästä!) pitäisi jo päästä ainakin alkuun. Ei nyt varmaan loppuun? Alkuun, niin. Laitan lopuksi vielä linkkejä, joihin voi turvautua, jos tahdot LISÄÄ LISÄÄ.

- Pikseli.fi-sivuston sanasto-osio
- Pikseli.fi-sivuston FAQ-osio
- Virtuaaliyliopiston oiva apu sulkimen, aukon ja valon suhteiden havainnollistamiseen

Hops! Ensimmäiset askeleet on siis otettu näinä yön myöhäisinä hetkinä. Mitä ihmettä, mitä tämä kaikki on? Hyvä, hyvä! Olet siis jo oppinut sen ensimmäisen kysymyksen: miksi. Hetki, hetki vain, ja saat vastauksen kaikkiin kysymyksiisi.

Vastaan lyhyesti, sillä emmehän rasita itseämme liikoja. Sellaiset rasitukset voi jättää sitten kuntosalille ja sellaisille, missä tosin en itse käy. Mitäpä nyt kävisinkään! Hien hajua ja loukkaantumisriskejä! Sinnekö nykyihmisen purkaa vaarojen halunsa? Sieltäkö hän löytää keihäänsä maailman haasteisiin? En tiedä! Mitä te minulta tuollaisia kyselette! Kuka kyselee typeryyksiä! Sinäkö se siellä olit? Vai sinä? Helvetti, vaietkaa sitten, mutta vaietkaa sitten iäksi!

Niin, se selitys, tosiaan. Harrastan hieman kamerointia, lähinnä sellaisia vanhoja kameroita. Eivät ne uudet, kamerat, nyt mitään kameroita edes ole. Bongailen sieltä täältä, niitä kameroita siis, ostelen, yrittelen korjailla, tutkiskelen ja tietenkin myös valokuvailen. Olen amatööri, myönnä sen, mutta sen myönnän minä avoimin sydämin, vailla minkäänlaista häpeä. Amatööri nimittäin tulee ranskasta ja tarkoittaa rakastamista, jonkin asian rakastamista. Eikö olekin ihanaa rakastaa? Varsinkin vanhoja, sellaisia, rapistuneita retroromulaitteita?

Kun sitten joskus käyn, niitä kameroita, jostain hankkimassa, niin ilmoittelen täällä. Amatöörimäisesti selitän, dokumentoin, jos tulee vinkkejä, niin sitten tulee ja sellaista. Ehkä tämä on vain surkea yritys jostain, ehkä ei. No, tästä se kuitenkin alkaa!